THE GREAT ESCAPE
The Great Escape, an exhibition of works by the Oulu-based artist Anni Kinnunen (1978–) is a critical comment on an era where altered reality is true and nothing can be trusted.
Anni Kinnunen is a visual artist whose most important instrument is the photograph, but she also works with video art and installations. Photographs have lied for as long as photography has existed. Despite of this, photographs are often considered documentary, true and genuine. They are often felt to be an honest and direct way of portraying landscapes, people, events and incidents. What is fascinating is that also photographs that expressly do not portray reality often appear as if they did. They deceive the spectator to believe in their stories in a manner not unlike the altered truth of fake media.
In her works, Anni Kinnunen reveals the true nature of photographs. Her photographs do not look documentary, yet they are also far from glossy advertisement photography. Kinnunen’s photographs are shot in actual situations. They are, in the end, very true, although they often look like surrealistic games. Their use of light and colour is wild, and relies on contrasts.
The exhibition features an installation named Turn Your Back and We Are Still Here, made of black balloons. The installation turns the space into oppressive emptiness that is unpleasant to encounter, growing into a metaphor for things we tend to turn our backs on. The visually impressive work uses the balloon, a positive item and a symbol of light-heartedness and fun, as something that takes our thoughts on the verge of the distressing.
We have strong preconceptions on what is natural and what is not. Despite this, the concept of naturalness is always culture-specific. Kinnunen succeeds in avoiding the imagery usually used to imitate naturalness so totally that her photographs could never be considered true.
The aim of this extremely refined mode of expression is not merely to question how photographs are viewed. The exhibition is also a story of how human beings have gradually become alienated from nature, how the landscape has become a stage, and how humanity has turned into role play. Kinnunen often appears in front of the camera herself, playing various characters that are aesthetically products of fantasy but often approach nightmares.
Her photographs are not self-portraits, and they are not related to the mock-documentary self-portrait often seen in contemporary photographic art. The human figure in Kinnunen’s photographs and videos questions the entire assumption of a natural human being. The requirement of naturalness is, in fact, seen as a way of exercising power from a constructed position that claims to represent the natural. In Kinnunen’s photographs lack of naturalness is present in a disturbing way, swimming precisely on the borderline between beautiful and horrendous. And that is why it feels like such an honest way of portraying this era.
However, Kinnunen’s relationship with nature and the reality around us is not free of complexities. Although her works criticise the requirement of naturalness, the simultaneously criticise the way our relationship with nature has become alienated. Where are we going to, and why? Are we running away from something?
The extravagant artificiality of Kinnunen’s photographs is sometimes amusing, but the questions they pose are serious. In the context of Finnish visual art, they are a unique combination of the forest and plastic. Kinnunen’s distinctive visual style is stopping, even startling, but its overall effect is thought-provoking.
Not all that glitters is gold. The strong physical presence and subjective experience of colour, typical of Kinnunen’s works, sometimes escalate to full-on surrealism, and her highly charged colour analogies challenge the spectator to engage in dialogue over what is beautiful and what is not, also posing the question whether it wouldn’t be more meaningful to consider what is true and what is not.
Veikko Halmetoja, curator of the exhibition
Oululaisen Anni Kinnusen (s. 1978) näyttely The Great Escape on kriittinen puheenvuoro ajasta, jossa muunneltu todellisuus on totta ja jossa mihinkään ei voi luottaa.
Kinnunen on kuvataiteilija, jonka tärkein väline on valokuva. Hän työskentelee myös videon ja installaatioiden parissa. Valokuva on valehdellut niin kauan, kuin valokuvaus on ollut olemassa. Silti valokuva koetaan yhä usein dokumentaarisena, totena ja aitona. Valokuva mielletään rehelliseksi ja suoraksi tavaksi kuvata maisemaa, ihmistä, tilanteita ja tapahtumia. Mielenkiintoista on se, että myös valokuvat, jotka eivät esitä todellisuutta, näyttävät usein kuvaavan todellisuutta. Ne huijaavat katsojan uskomaan itseensä samalla tapaa kuin valemedioiden muunneltu totuus.
Anni Kinnunen paljastaa teoksissaan valokuvien todellisen luonteen. Hänen kuvansa eivät näytä dokumenteilta, mutta eivät edusta myöskään ylikäsiteltyä mainoskuvaa. Kinnusen kuvat ovat valokuvia, jotka on otettu todellisissa tilanteissa. Ne ovat lopulta varsin totta mutta näyttävät surrealistiselta leikiltä. Niiden värin- ja v-alonkäyttö on hurjaa, ja perustuu kontrasteihin.
Näyttelyssä on esillä installaatio Turn Your Back and We Are Still Here, joka koostuu mustista ilmapalloista. Installaatio esittää tilan painostavana tyhjyytenä, jonka kohtaamista haluaa välttää. Teos kasvaa metaforaksi asioille, joille meidän on tapana kääntää selkämme. Visuaalisesti vaikuttava teos käyttää positiivista ilmapalloa, kepeyden ja hauskuuden symbolia välineenä kuljettaa ajatukset ahdistavan rajalle.
Meillä on voimakas käsitys siitä, mikä on luonnollista. Silti luonnollisen käsite on aina kulttuurisidonnainen. Kinnunen onnistuu välttämään luonnollisuutta imitoivan kuvaston niin totaalisesti, että hänen kuviaan ei pidettäisi koskaan totena.
Tämän äärimmilleen hiotun ilmaisutavan ei ole tarkoitus pelkästään kyseenalaistaa tapaa katsoa valokuvaa. Näyttely on myös kertomus siitä, miten ihminen on vähitellen etääntynyt luonnosta, maisema on muuttunut näyttämöksi ja ihmisyys roolileikiksi. Kinnunen on usein itse kameransa kohteena. Kuvissa hän esittää erilaisia hahmoja, jotka ovat esteettisesti fantasiaa ja lähestyvät painajaista.
Teokset eivät siis ole omakuvia eivätkä ole sukua kuvataiteessa paljon nähdylle nykyvalokuvauksen maneerille mukadokumentaarisesta omakuvasta. Samalla sekä Kinnusen valokuvien että videoiden ihmishahmo kyseenalaista koko oletuksen luonnollisesta ihmisestä. Luonnollisuuden vaade on tapa käyttää valtaa sellaisesta rakennetusta positiosta käsin, joka väittää itse edustavansa aitoutta. Kinnusen teoksissa luonnottomuus on läsnä piinaavalla tavalla. Se ui tarkasti kauniin ja kammottavan rajalla. Siksi se tuntuu rehelliseltä tavalta kuvata aikaamme.
Kinnusen suhde luontoon ja ympäröivään todellisuuteen ei silti ole vapaa kompleksisuudesta. Vaikka teokset kritisoivat luonnollisuuden vaadetta ne kritisoivat samalla myös ihmisten luontosuhteen vieraantumista: Mihin olemme matkalla ja miksi, pakenemmeko jotain?
Kinnusen teosten ylenpalttinen keinotekoisuus on välillä hauskaakin, mutta pääosin kysymyksenasettelu on vakava. Ne ovat suomalaisessa kuvataiteessa ainutlaatuinen sekoitus muovia ja metsää. Omaääninen kuvakieli hätkähdyttää, jopa ravistelee, mutta sen kokonaisvaikutus on ajatuksia herättävä.
Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Kinnuselle tyypillinen vahva kehollinen läsnäolo ja subjektiivinen värikokemus liukuvat välillä täyteen surrealismiin ja ladatut väririnnastukset haastavat katsojan dialogiin siitä, mikä on kaunista, mikä on rumaa ja esittävät kysymyksen onko sittenkin syytä ennemmin miettiä, mikä on totta ja mikä ei.
Näyttelyn kuraattori Veikko Halmetoja