Mitä hän tekee? Mihin me olemme matkalla?

Katsokaa tuota otosta, jossa ihmishahmo puskee itsensä vanhojen autonrenkaiden öiseen pinoon. Kuvan tunnistaa välittömästi dokumentiksi fyysisestä liikkeestä, joka on pysähtynyt salamavalon välähdykseen. Vaikka tapahtuman todellisuus onkin ilmeistä, jää katsoja miettimään sen motiivia, ikään kuin päättämään, pyrkikö kuvattu henkilö piiloutumaan jokapäiväiseen roskakasaan vai oliko hän yksinkertaisesti unissakulkija, joka varomattomuuttaan tuli nielaistuksi autoilun pyöreisiin jäänteisiin. Ja vielä on kolmaskin vaihtoehto: kenties kumijätteen pimeässä kaninkolossa piilee jotakin mikä meidän kaikkien tulisi nähdä?

The Great Escape vuodelta 2012 on varhaisin kuva Anni Kinnusen saman nimisessä sarjassa. Pohdiskelen, miten tämä nimenomainen otos muodostui aloituspisteeksi. Päällisin puolin näyttää, että suuri osa sitä seuranneesta on varsin etäällä kuvan karusta ja runottomasta ilmapiiristä. Samalta vuodelta 2012 sarjassa on ainoastaan yksi toinen valokuva: Oblivion (Unhola). Siinä taiteilija toimii ulkoilmassa täysin toisin ja saa kasvoilleen yllättävän savupöllähdyksen. Hänen takanaan näkyvä sininen näyttää kuin studion taustapaperilta, mutta on itse asiassa järvi. Näiden kahden omaperäisen asetelman epäparisuus on silmiinpistävää ja kuitenkin Kinnuselle tyypillistä. Koko teossarja jännittyy todellisen ja kuvitteellisen välissä.

The Great Escape sarja sisältää parikymmentä kuvaa Kinnuselta ja Kinnusesta. Hän ilmaantuu näkyville jonkinlaisena taikurina, joka loihtii tempun ilmapalloilla (Big Bang) ja sitten katoaa värilliseen savupilveen (Echo). Hän seisoo kultaisena naisena, ikään kuin jostain Bond-kelmin piilopaikasta nousseena (Armours) ja leijuu sen jälkeen ilmassa taustanaan talvinen horisontti (Above Every Other). Näissä kuvissa ruumillinen ilmestys hahmottuu vasten maisemaa, joka on pelkistynyt värjätyksi horisontiksi, viitaten yhtä aikaa sekä päättymättömään ja kaiken rajaan. Kinnusen näköpiiri ja sinisävyt tuovat mieleen ilon ylivertaisesta universaaliväristä (Yves Klein) sekä tuskan siitä, että se todennäköisesti jää viimeiseksi väriksi, jonka ylipäätään näemme (Derek Jarman).

Tukan heiluttamista tai käännös vastatuuleen, valloillaan olevia hiuksia voisi kutsua yhdeksi Anni Kinnusen tuotannon tunnuspiirteeksi. Ne olivat isossa roolissa hänen aiemmassa sarjassaan Personal Landscape (2008–2011), jonka monissa kuvissa erottui punaruskea tukka, usein peittäen kantajansa kasvot. Nyt tilanne on jopa karvan verran ilmavampi. Kinnunen käyttää hiuspehkoa ilmaisuvälineenä sellaisissa teoksissa kuin Oblivion (Unhola), The Big Sleep sekä The Seeker. Toisin kuin luontoympäristöisessä Personal Landscape -sarjassa kaikki on nyt pelkistetty liikkeeksi ja savuksi. Tällä kertaa suhdetta auringonvaloon ei synny. Ja samalla kun kaikki kääntyy siniseksi, niin tekevät myös (muoviset) hiukset kuvissa Evolution ja New Landscape, jotka todennäköisesti ovat sarjan naturalistisimmat otokset.

Miten ymmärtää Anni Kinnusen visuaalisten tarinoiden olennaisin? Hän sanoo teostensa olevan kertomuksia ihmiskunnan asteittaisesta vieraantumisesta luonnosta. Maisemasta on tullut pelkkä roolileikkien näyttämö. Kinnunen painottaa, että kyse on maailmasta, jossa emme voi enää juurikaan luottaa siihen mitä näemme. Kuitenkin luodessaan illuusioita, joissa peilautuvat tämän hetken ilmiöt ja tunnelmat, hän edelleen valitsee niiden toteuttamiseen mieluummin luonnolliset kuin digitaaliset puitteet. Mutta kenen todellisuuteen nämä kuvat viittaavat? Jaammeko saman todellisuuden? Siirtymä yksilötapauksista (toki Kinnunen näkyy selkeästi lähes joka kuvassa) yleiseen sarjaan varmasti todentuu, jos katsoja havaitsee noissa erilaisissa muunnelmissa omakuvien sijaan aikakautemme haamun toistuvia ilmestyksiä. Näin katsottuna The Great Escape on ennen muuta sarja luonnosta ja suhteestamme siihen. Tarkemmalla tutkimisella siitä paljastuu myös henkilökohtaisempi juonne ja olennainen käännös Kinnusen tavassa työstää aihetta. Se tulee ilmi, jos vertaa valokuvaa Port of Ungru, joka kuuluu varhaisempaan ulkoilmakuvien sarjaan Personal Landscape, ja uuden sarjan aloittavaa kuvaa The Great Escape. Kummassakin kuvassa on kyse ympäristöön katoavasta henkilöstä, mutta siinä missä varhaisempi kuva on luotu aurinkoisessa, vihreän kasvuston valtaamassa talon rauniossa, paljastaa jälkimmäisen hylätty rengaskasa paljon epämiellyttävämmän totuuden arkipäiväisestä elinympäristöstämme.

Samaan aikaan en voi välttyä ajatukselta, että joissakin Anni Kinnusen kuvissa jatkavat elämäänsä vanhat tarinat ja niiden dramaattiset käänteet, jotka liittyvät naishahmon ilmaantumiseen – olkoon se Arthur-legendojen järven neito, jonka kädet nousevat vedestä (Hold), merimiehiä houkutteleva homeerinen seireeni (Play With Me), Andersenin rakkaudessa riutunut ja itsetuhoinen merenneito (Here and Now) tai yksinkertaisesti lammessa asuva vetinen lumoojatar, jonka toteuttamilla toiveilla on hintansa, kuten Grimmin veljesten kansansadussa (Evolution). Kuten nämä tarinat usein ovat logiikan vastaisia, niin myös Kinnusen kuvat jäävät ratkaisemattomiksi. The Great Escape – Suuri pakeneminen – on täynnä monimerkityksisyyttä. Kun matkaamme syvemmälle teossarjaan, muuttuu se entistä vaikeatajuisemmaksi.

Kaksi videota ja valtava museoinstallaatio vuodelta 2018 ovat teoksia, jotka keskittyvät täydessä mitassa olemassaolon ahdistukseen ja siirtymään sinisestä mustaan. Itse asiassa juuri tähän toiseen teosryhmään Anni Kinnunen on sijoittanut sarjansa nimiteoksen, josta edellä puhuttiin. Seuranaan The Future, jossa seisoo hahmo muovipussissa, sekä The Deluge, jossa ihminen on veden alla, The Great Escape kääntyy dystooppiseksi kuvaksi. Mustien ajatusten/ilmapallojen paljous, joka täyttää puolet suuresta museosalista, jättää katsojan sanattomaksi. Tunnetta vielä vahvistavat päättymättömät videot One by One ja Hollow. Jälkimmäisessä Kinnusen kuvitteellinen Kultakutri on muuttunut näkymättömäksi naiseksi. Sen sijaan että vaeltaisimme satujen maailmassa, olemmekin keskellä täysimittaista painajaista. Videolla One by One huomiotamme ei varasta niinkään pallon räjähdys vaan valkoiselle pinnalle satavat riekaleet. Tässäkö tosiaan on kaikki mitä jää? Epämukavuutta ylläpitää video Hollow, joka saa ihmispään näyttämään piirteettömältä mustalta ilmapallolta. Kasvottomina ja onttoina me poistumme yksi kerrallaan. Miten runoilija sen sanoikaan? Muodoton hahmo, väritön varjo, halvautunut voima, liikkeetön ele.

Palataan vielä siniseen. Here Now, Gone In a Second on kuva pienestä pilvestä, joka leijuu kaunista viileä horisonttia vasten. Taikuuden maailmassa se saattaisi olla jotakin mitä escape artist jätti jälkeensä. Anni Kinnusen teoskokonaisuus syleilee tuota kuviteltua puolta, usein tuottaen kutsuvan ja esteettisen lopputuloksen. Kuitenkin sarjassaan The Great Escape hän on luonut nähtäväksi myös täysin armottoman version. Se ei välttämättä ole tulevaisuus, jonka haluaisimme nähdä, mutta kuten hänen installaationsa nimi vahvistaa, se on siellä, vaikka kääntäisimme sille selkämme. Ei pakoreittiä, ei ilmeistä tietä ulos. Tämä on tilanteemme.

Jyrki Siukonen, KuT, on kuvataiteilija ja vapaa tutkija.

Lainaus on T. S. Eliotin runosta Ontot miehet.
Suomennos Kai Mäkinen.

Consider the shot of a shoeless human figure pushing itself into a nocturnal pile of old car tyres. The image is clearly a document of physical movement, brought to a halt with a flash. Even though the actuality of the incident is apparent, one is left to wonder about the motivation behind it: was the pictured person aiming to hide in a landscape of ubiquitous discard or simply sleepwalking, caught unawares and swallowed up by round vehicular remnants? Or yet a third option: maybe there is something in that dark rabbit hole of rubber waste that we all should see?

The Great Escape from 2012 is the earliest picture in Anni Kinnunen’s series of the same name. I am musing on how this particular image came to be the starting point. To all appearances, a greater part of what has followed is far removed from its stark and non-lyrical air. Only one other image in the series dates from the same year, 2012: Oblivion (Unhola). Here the artist performs a totally different outdoor action, her face enveloped in a sudden puff of smoke. The uniform blue behind her stands out like a studio backdrop but is in fact a lake. The disparity between these two original arrangements is striking yet typical of Kinnunen. Throughout the series, her work is poised between the factual and the illusory.

The Great Escape series contains twenty-odd images by Kinnunen and of Kinnunen in different guises and positions. She is something of a conjuror who pulls off a magic trick with balloons (Big Bang) and then disappears in a cloud of coloured smoke (Echo). She emerges as a woman in gold, possibly risen from the lair of a Bond-film villain (Armours), then hovers in midair in front of a wintry horizon (Above Every Other). In these images the presence of the bodily apparition is set against a landscape reduced to a toned-up horizon which suggests both endlessness and a final frontier. Kinnunen’s range of vision and the blue hues namely recall the joy of seeing a superlative universal tint (Yves Klein) as well as the pain of knowing that it will most likely be the last colour visible to us (Derek Jarman).

Whether headbanging or facing a headwind, tousled hair might be deemed a signature feature of Kinnunen’s oeuvre. It played a big role in her earlier series Personal Landscape (2008–2011) in which many images featured a distinctive ginger mane, often hiding the face of its owner. Now the situation is even h/airier. Kinnunen uses a shock of hair to expressive effect in images like Oblivion (Unhola), The Big Sleep and The Seeker. Unlike the natural settings of Personal Landscape, everything in these works is effectively reduced to movement and smoke. This time there is no romance with sunlight. And while all turns blue, so too does the hairdo (now plastic) in what arguably rank among the most naturalistic pieces in the whole series, Evolution and Here and Now.

How are we to understand the essence of Anni Kinnunen’s visual narratives? She describes her works as stories of humankind’s gradual alienation from nature. The landscape has become but a stage for role playing. Kinnunen emphasizes that these images are representations of a world in which we cannot trust much about anything we see. Yet when creating illusions that reflect the ethos of the present era, she still prefers real rather than digital settings. But whose is the reality to which these works refer? Do we share it? The transition from situations involving the individual (indeed, the artist herself appears in almost every image) to a more universal level of narrative takes place when the viewer accepts the different variations not as self-portraits but as reappearances of a spectre of this era. Seen in this way, The Great Escape is foremost a series about the environment and our varied relations to it. But a closer look also reveals a personal vein, namely a salient turn in the way Kinnunen works with the topic. This comes to light by comparing the photograph Port of Ungru from her earlier outdoors series Personal Landscape with The Great Escape, the first image in her newer series. Both images show a person disappearing into her surroundings, but whereas the former was created amidst the sunny ruins of a house overtaken by green vegetation, the discarded tyres in the latter disclose a more unpleasant truth about our everyday habitat.

At the same time I cannot help thinking that some of Kinnunen’s images echo old stories and their dramatic turns involving the appearance of a female character – be it the Arthurian Lady of the Lake whose hands rise from the water (Hold), a Homeric siren luring sailors (Play With Me), the lovelorn and suicidal mermaid of Andersen (Here and Now) or simply an enchantress in a mill pond who promises to fulfil a wish that comes at a price, as in a folk tale by the Brothers Grimm (Evolution). As these stories often defy logic, so too Kinnunen’s images tend to remain open-ended. With or without literary references, The Great Escape is laden with ambiguity. As we proceed deeper into the series it only grows more abstruse.

Kinnunen’s two videos and her large museum installation from 2018 plunge deeply into existential angst, as marked by the transition from blue to black. The titular piece of The Great Escape series in fact belongs in this second group of works. Accompanied by The Future, which shows a standing figure covered by a plastic bag, and The Deluge, where the subject is underwater, The Great Escape turns into a dystopian scenario. The abundance of dark thoughts-cum-balloons that fills up half of the vast museum gallery leaves the viewer speechless, a feeling that is further heightened upon viewing the video loops One by One and Hollow. In the latter, Kinnunen’s imaginary Goldilocks has made herself invisible; instead of reliving fairytales we are now surrounded by full-blown nightmares. In the video One by One, our attention is captured not so much by the explosion of the balloon but by the residue that lands on the white surface. Is this really all that will remain? Sustaining our discomfort, Hollow likens the human head to a featureless black balloon. One by one we will go, faceless and hollow. How did the poet put it Shape without form, shade without colour; Paralyzed force, gesture without motion.

Back in the blue, Here Now, Gone In a Second is an image of a small cloud floating against a beautiful cool horizon. In the world of magic, it could be something left behind by an escape artist. Kinnunen’s corpus of works embraces that illusory aspect, often producing a result that is inviting and aesthetic. However, in The Great Escape she also delivers an unforgiving version. It is not necessarily a future we would like to see but, as the title of her installation confirms, it is still there, even if we turn our backs. No escape route, seemingly no way out. This is where we stand.

Jyrki Siukonen, PhD Fine Arts, is a visual artist and independent researcher.

The quotation is from the poem The Hollow Men by T. S. Eliot.