ESCAPING REALITY

ANNI KINNUNEN CHALLENGES
PHOTOGRAPHY AS A FORMAT,
TELLING HER OWN TRUTH
IN DEFIANCE OF CONVENTIONS

It seems like Anni Kinnunen (b. 1978) has always had a camera in her hand. Already at the age of ten, she was taking photos with a good-quality compact camera and had a charge account at the local camera shop. It was only to be expected, then, that she would choose to study photography.

First she studied image processing in Oulu, taking a particular interest in darkroom work. In the darkroom, it was possible to build more depth into the photographs and to add layers that the camera was unable to capture. During the printing process, the darkroom was a place of magic, the point being to bring the image closer to the reality that the camera sought to document. The camera flattens its subject, but image editing can create an illusion that vividly evokes reality.

These days, any talk of the darkroom is mostly done in the past tense, as it now plays such a marginal role of the world of photography. Few people even have the needed skills anymore. But the basic principle remains unchanged: Photographs are still edited after camerawork – albeit digitally nowadays. Photographs undergo the same editing process as in the darkroom, only with new tools. Anni Kinnunen never aspires to build untrue images. Her images are always captured with a camera in an actual situation, but she uses colour and light in a way that creates a near-surreal atmosphere. She seeks to capture the real light and intensity of the moment – things the camera alone cannot pick up.

The editing stage may have various goals. Through her photos, Kinnunen seeks to convey as perfect an image as possible of the moment that she builds in the photo shoot. Her photographs are performative, and she is the one performing in them. She has experienced the situation through her own an intense presence. This memory of the moment is what Kinnunen seeks to recapture when she edits her images.

Kinnunen has done virtually everything imaginable that can be done with a camera. Early on in her career, she worked in commercial photography, doing press, portrait and event photography, but since her career as a visual artist took off years ago, she has had no time to work as a photographer-for-hire. Her first series created specifically for an exhibition, 120 KM/H, received critical acclaim and was exhibited at several venues. Her next series, Personal Landscape (2008–2011), is still touring exhibitions.

It is typical for Kinnunen’s work to be exhibited time and time again, even years after its completion. Many of her works are often initially met with a baffled reception, but their topical relevance reveals itself over the passage of time.

Alongside photography, Kinnunen has also created sculptures, installations and especially video art. Her videos are brief and intense but, like her photographs, slightly surreal, condensing the visual moment of creation into a few seconds. They are like subtly moving photographs with a narrativity that is heightened by their brief time span. Their narrativity is largely ostensible, however, and the essential difference between her videos and photographs is that video enables her to display both the ‘before ’and ‘after ’in the same image.

Kinnunen’s artworks bleed in two directions. Looking at them, one is inescapably reminded of performance, staged action, gesture, presentation. By the same token, they also approach painting, in being aesthetic surfaces that tell us stories and make untrue statements. Kinnunen is by no means a slave of her medium. She seeks the best possible means of presentation for whatever she wishes to convey, and the work can be adapted to various formats. Although she sometimes edits her images quite heavily, she does it with the sensibility of a painter rather than heavy-handedness of an imposter. The difference is that photographs challenge you to think about whether the images are real, whereas if they were paintings, they would immediately be perceived as imagined.

The Great Escape makes a critical statement about a time where modified reality is real, and nothing can be trusted. Kinnunen so convincingly evades all forms of mimetic naturalness that her images could never be mistaken for being direct representations of reality. They have a haunting sense of abnormality. She swims the border between the beautiful and the uncanny in a way that holds up a truthful mirror to an era in which humans have gradually become estranged from nature, the landscape has turned into a stage, and human existence has become a game of roleplay. Whatever is happening in Kinnunen’s images has actually happened, yet they cannot be set aside without asking: What really happened here?

Veikko Halmetoja | a curator, gallerist and former art critic

ANNI KINNUNEN HAASTAA
VALOKUVAN FORMAATTINA
JA KERTOO OMAN TOTUUTENSA
KONVENTIOISTA VÄLITTÄMÄTTÄ

Anni Kinnusella (s. 1978) on aina ollut kamera kädessään. Jo alle 10-vuotiaana hän kuvasi laadukkaalla pokkarilla, ja hänellä oli oma tili paikallisessa valokuvaliikkeessä. Olikin odotettavissa, että hän päätyisi opiskelemaan alaa.

Aluksi Kinnunen opiskeli kuvankäsittelyä Oulussa ja kiinnostui erityisesti pimiötyöskentelystä. Pimiössä oli mahdollista saada kuviin lisää syvyyttä ja niitä tasoja, joita kamera ei pystynyt taltioimaan. Kuvien tekovaiheessa pimiössä tehtiin taikoja. Olennaista oli saada kuva näyttämään siltä todellisuudelta, mitä kamera koetti tavoittaa. Kamera latistaa kohteensa, ja kuvan käsittelyllä voidaan luoda illuusio, joka on lähempänä todellisuutta.

Pimiöistä on nykyään lähes pakko puhua menneessä aikamuodossa, sillä pimiötyöskentely on niin marginaalinen osa valokuvaamisen maailmaa, ettei moni sitä enää edes osaa. Periaate ei kuitenkaan ole muuttunut: kuvia käsitellään kameratyöskentelyn jälkeen yhä. Nykyisin se tapahtuu digitaalisesti. Kuville tehdään samoja asioita kuin pimiössä, mutta välineet ovat uusia. Anni Kinnunen ei rakenna epätosia kuvia. Kuvat ovat aina todellisesta tilanteesta kameralla otettuja. Mutta hän käsittelee väriä ja valoa tavalla, joka luo kuviin jopa surrealistisen tunnelman.

Hän haluaa tavoittaa kuvaushetken todellisen valon ja intensiteetin, sen mitä kamera ei pysty taltioimaan.

Kun kuvaa käsitellään, voi käsittelyllä olla hyvin erilaisia tavoitteita. Kinnunen haluaa kertoa kuvillaan mahdollisimman täydellisesti siitä hetkestä, jonka hän on rakentanut kuvaustilanteeseen. Hänen kuvansa ovat performatiivisia, ja hän esiintyy niissä itse. Hän on kokenut tilanteen ja ollut siinä intensiivisesti läsnä. Kinnunen tavoittelee tätä hetken muistoa kuvia käsitellessään.

Anni Kinnunen on tehnyt kameralla lähes kaikkea. Hän on uransa alkuvaiheessa työllistänyt itsensä käyttökuvaajana: kuvannut lehtiin, ottanut muotokuvia ja ollut tapahtumakuvaajana. Tähän valokuvaajan arkeen ei kuitenkaan ole ollut vuosiin aikaa, kun kuvataiteilijan ura ja menestys ovat vieneet mukanaan. Kinnusen ensimmäinen varsinaisesti näyttelyä varten luotu sarja 120 KM/H saavutti suuren menestyksen, ja sitä pyydettiin esille useisiin paikkoihin. Seuraava vuosina 2008–2011 syntynyt teoskokonaisuus Personal Landscape kiertää näyttelyitä yhä. Anni Kinnusen työskentelylle on tyypillistä, että teoskokonaisuudet ovat yhä uudelleen esillä vuosia valmistumisen jälkeen. Usein vastaanotto on ollut aluksi hämmentynyt, mutta teosten ajankohtaisuus kuoriutuu esille vuosien saatossa.

Valokuvaamisen ohella Kinnunen on tehnyt veistoksia, installaatioita ja ennen kaikkea videoteoksia. Hänen videonsa ovat ytimekkäitä mutta samalla tapaa hieman surrealistisia kuin valokuvat. Videoissa Kinnusen luoma visuaalinen tilanne tiivistyy muutamiin sekunteihin. Ne ovat kuin pienessä liikkeessä olevia valokuvia, joiden kerronnallisuus korostuu aikajänteen ansiosta.

Todellisuudessa kerronnallisuus on näennäistä, ja olennaisin ero valokuviin on mahdollisuus näyttää samassa kuvassa – tilanne ennen ja jälkeen.

Anni Kinnusen teokset vuotavat kahteen suuntaan. Niitä katsoessa on mahdoton olla ajattelematta performanssia, teon taidetta, elettä, esitystä. Toisaalta ne lähestyvät maalausta, esteettistä pintaa, joka kertoo meille tarinoita ja esittää epätosia väitteitä. Kinnunen ei ole lainkaan välineensä orja. Hän hakee ilmaisulleen ja viestilleen parhaat mahdolliset kertomisen keinot, ja teos voi taipua eri formaatteihin. Vaikka Kinnunen käsittelee kuvia välillä voimakkaastikin, hän tekee sen enemmän maalarin kuin huijarin otteella. Ero maalaukseen on kuitenkin se, että valokuvat haastavat miettimään ovatko kuvat totta. Maalauksina nämä nähtäisiin kuvitelmina.

The Great Escape on kriittinen puheenvuoro ajasta, jossa muunneltu todellisuus on totta ja jossa mihinkään ei voi luottaa. Kinnunen onnistuu välttämään luonnollisuutta imitoivan kuvaston niin totaalisesti, että hänen kuviaan ei pidettäisi koskaan totena. Luonnottomuus on niissä läsnä piinaavalla tavalla. Se ui tarkasti kauniin ja kammottavan rajalla ja tuntuu rehelliseltä tavalta kuvata aikaamme, jossa ihminen on vähitellen etääntynyt luonnosta, maisema on muuttunut näyttämöksi ja ihmisyys roolileikiksi. Kuvissa tapahtuva on aidosti tapahtunut, mutta niitä ei silti voi ohittaa esittämättä kysymystä, mitä tapahtui todella.

Veikko Halmetoja | kuraattori ja galleristi, joka on aiemmin työskennellyt kuvataidekriitikkona