METSÄN TYTTÖ, MIELINEITO, YÖN TYTTÖ, HÄMÄRÄN NEITO¹

Näen unta. Ihokarvani ovat muuttuneet tähkylöitä ja röyhyjä notkuviksi heinäkasveiksi. Käsistä ja jaloista puskee koristekaalia ja varvikkoa. Muistutan jonkinlaista Archimboldon muotokuvien pohjoista risteymää – niityn, metsän ja puutarhan reviirikamppailua. Tuntemukseni ovat vahvasti kuuloon ja kosketusaistiin perustuvia. Yhtäkkiä ruumistani peittänyt orgaaninen vaippa halkeaa kuin kuvanveistäjän valumuotti ja jauhautuu maa-ainekseksi, jota toukat pöyhivät tarmokkaasti. Uni voisi olla tuskaisa painajainen, mutta tällä kertaa tervehdin ilolla alitajunnan reagointia. Edellispäivän keskustelut valokuvaaja Anni Kinnusen kanssa ovat totisesti menneet iholle.

Anni kertoo omasta työskentelyprosessistaan, miten laajat teemalliset valokuvasarjat käynnistyvät tiedonhankintavaiheella, johon kuuluu lukemista, netissä surffailua, kuvataidevirikkeitä. ”Sen jälkeen laitan pois kaiken tämän ja ryhdyn tekemään töitä. Luotan alitajuntaani. Koen, että käytän aika paljon kehon muistia. Työstämäni asiat menevät joka soluun ja tulevat sieltä tietyllä tavalla ulos. Kuvaustilanteessa haluan olla irti kaikesta – silloin en ole keskustelutuulella tai aina edes ajokuntoinen.”²

Irti kaikesta, mutta samalla yhteydessä välittömästi aistittavaan hetkeen ja paikkaan. Itse asiassa Kinnusen koko Personal Landscape -sarja (2008-2012) sai alkunsa mietinnöistä, jotka koskivat luonnon ja ihmisen eriytyneisyyttä ja vuorovaikutusta. Millä ehdoilla ihminen, joka etupäässä on ollut vain ottamassa ja määrittelemässä, istuisi maisemaan, palautuisi osaksi alkuperäänsä? Mikä olisi Anni Kinnusen henkilökohtainen neuvottelutulos, kun sopijaosapuolina ovat vuodenaika, lämpötila, valon laatu ja maiseman värit? Luonto antaa valokuville paitsi fyysiset puitteet myös yhteiskuntapoliittisen motiivin; pohjimmiltaan Personal Landscape –sarja viestii arvoista ja valinnoista.

Kinnunen ei tokikaan tarttunut haasteeseen historiattomasti. Jos lähdetään liikkeelle niinkin kaukaa kuin lapsuudesta ja nuoruudesta, relevantteja tietotaitoja kertyi esimerkiksi partioharrastuksessa, jossa suolla tarpominen oli yhtä luontevaa kuin kartsalla pyöriminen ja eksyksissä oleminen ihan normaalia. Kinnunen on elävä todiste siitä, että tehokkain tapa kasvattaa lapsen esteettisiä, käytännöllisiä ja tiedollisia asenteita luontoa kohtaan, on kosketus itse luontoon. Valokuvataiteilijan työssä hän on sittemmin kääntynyt myös taidehistorian puoleen alkaen kirkkomaalareiden paratiisikuvista, joiden kautta ymmärrämme, että maiseman kehykset ovat läpeensä kulttuuriset. Vaikka luonnonprosesseille on ominaista, että ne ovat olemassa ilman ihmisen myötävaikutusta, maisemaa itseään ei ole ilman havainnoitsijan tulkintoja ja merkityksiä. Vasta ihmisen tietoisuus herättää maiseman.³

Personal Landscape -sarjan teoksissa Kinnunen ei mene maiseman eteen, vaan sisään. Kuvauskohde ei ole nähtävyys, joka tarvitsee ihailevaa yleisöä ja katsomisetäisyyttä. Kinnusen valokuvien yhteydessä ei ole välttämättä edes mielekästä puhua maisemista, vaan paikoista ja tiloista, joihin liittyy lähikontakti, liikkuminen ja toiminta. Kun luontovalokuvaaja motivoituu maisemasta itsessään, Kinnunen miettii, miten voisi asettaa ihmiskehon, toisin sanoen oman kehonsa osaksi paikkakokemusta ja ns. paikan henkeä. Tällöin ensisijaista ei ole paikan esteettinen viehätysvoima, vaan kyky aktivoida mielikuvitusta, eläytymiskykyä ja tarinankerrontaa erilaisten tunnelmien ja jännitteiden kautta. ”Siinä mielessä olen kuvataiteilija, että lähden luomaan jotain tyhjästä ja tunnelma on tärkeä. Tietyllä tavalla outous ja vääristynyt todellisuus on minulle realismia.”⁴

Osallistuva kehollisuus on johtanut Anni Kinnusen kuvaustapaan, jossa kameran takana työskentely on korvautunut langattoman itselaukaisimen käytöllä. Tältä osin ja tietysti myös luonto ja ruumiillisuus -teeman puolesta hän on tiiviisti kytköksissä suomalaisen nykyvalokuvan käytäntöihin. Kirjassaan ”Valokuva on IN” Juha Suonpää nimeää joukon tunnettuja valokuvaajia, joiden tuotannossa voidaan nähdä suomalaisidentiteetin läheinen kietoutuminen muinaisuuteen ja luontoon.⁵ Valokuva- ja maalaustaiteen klassinen aihe, alaston naiskeho maisemassa ja maisemallisena on innoittanut esimerkiksi Arno Rafael Minkkistä, Kari Soiniota ja Elina Brotherusta alastomuuden omakohtaisiin tulkintoihin. Erityisesti naistaiteilijoiden kohdalla alastomuus on psykologisoitunut merkitsemään naistutkimusta.⁶ Kun naisvalokuvaaja astuu kameran eteen, hänen voidaan katsoa olevan sekä objekti että subjekti, mikä horjuttaa normatiiviseksi määriteltyä maskuliinista katsomistapaa.⁷

Personal Landscape -sarjaa edeltävässä 120 km/h -kuvakokonaisuudessa (2006-2007) on otoksia, joissa Anni Kinnunen altistaa oman paljaan kehonsa arktisille olosuhteille. Alastomuus asettuu jo lähtökohtaisesti vastahankaan ajan ja paikan kanssa. Kinnunen operoi luonnollisen ja keinotekoisen, pimeyden ja kirkkauden, liikkeen ja staattisuuden, konkreettisen ja katoavan – koko eksistenssin ääripäillä. ”Synnymme ja kuolemme yksin ja alastomina. Kietoudumme joihinkin näennäisiin asioihin matkan varrella, mutta perimmältään elämä haihtuu valojuovien lailla ilmaan.”⁸ Öisen järvimaiseman viitteellisyydestä ja abstraktisuudesta johtuen 120 km/h -kuvasarjan toiminnan hahmottaa enemmän näyttämölliseksi aktiksi kuin luonnossa tapahtuvaksi. Esitysluonnetta korostaa myös se, että valo samoin kuin alastomuus ovat jo itsessään huomionhakuisia, fokusoivia elementtejä.

Jos edellä mainituista 120 km/h -sarjan otoksista välittyy juhlallinen rituaalimaisuus ja veistoksellinen poseeraus, Personal Landscape -sarjassa liikutaan toisenlaisissa tunnelmissa. Kinnunen näkyy ja toimii edelleen kuvissa, mutta nyt leikkisämmin ja kehon kieltä kokonaisvaltaisemmin hyödyntäen. Ikään kuin hän olisi päästänyt itsestään irti sisäisen lapsen, joka välittömästi ja vapaasti tutkii ympäristöään. Kuvien henkilö piilottelee kasvien kätköissä, kutsuu juurakon ja koristekuusen pukuleikkiin ja pomppii vitaalisen elinvoiman vallassa. Hän samaistuu oksan taipuisuuteen, pisteliäisyyteen ja tiheyteen hieman samaan tapaan kuin japanilainen 1600-luvulla elänyt Bashô neuvoi oppilaitaan: ”Opi männystä männyltä, bambusta bambulta.”⁹ Tai kuten Kantelettaren nimetön runonlaulaja nostattaa tyttöenergiaa, neitivaltaa: ”Kaks on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, minä kohta kolmantena, minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa.”¹⁰ Toiminnallaan hän vetää asioita itseään lähelle ja sitä kautta inhimillistää ympäristöä omankokoiseksi ja -näköiseksi. Kehon tilallinen orientaatio, eteen, taakse, keskellä, ylös, alas, myötäilee aktiivisesti luonnonelementtien ja eräissä kuvissa esiintyvien rakennelmien horisontaalisia, vertikaalia tai diagonaalisia suuntalinjoja tai sommitelmallisia painopisteitä – näin esimerkiksi teoksissa Porcelain (2011) ja Port of Ungru (2012).

Useimmat Kinnusen valokuvat ovat jokseenkin vapaat tyypillisistä luonnossa liikkumisen arki- ja hyötykäytännöistä. Kinnunen etsii vaihtoehtoista ruumiilliseen tietoon perustuvaa ympäristösuhdetta. Kuvaustilanteissa hän pyrkii välttämään kehon liiallista esteettisyyttä ja hallintaa. Kinnusta kiinnostavat rumuus, sattumanvaraisuus ja vääränlaiset liikkeet, vaikka tanssinharrastajana ajattelen, ettei epäsopivaa kehollisuutta ole olemassakaan. Laajemmassa eettisessä mielessä vääränlainen liikehdintä luonnossa voisi olla hallitsemattomien turistivirtojen tai ahnaiden hiihtohissien ja metsäkoneiden mobilisaatiota.

Vaikka Personal Landscape -sarjassa kuvien henkilö toimiikin aikuisen normeista piittaamatta, viittaa hänen käyttämänsä hihaton, minipituinen mekko sisätilojen ja naiseuden ulkonäkötietoiseen maailmaan. Toisaalta musta mekko on enemmän kuin rooliasu: ”Olen pukeutunut pääasiassa mustaan jo teini-iästä lähtien. Se on jokseenkin muokkautunut osaksi identiteettiä.”¹¹ Kinnunen rakentaa mielenkiintoisen turbulenssin kulttuurin kasvatin ja animaalisen vaisto-olennon välille. Yhtä outoa kuin lähteä luontoretkelle pikkumustassa, on tallustella paljasjaloin ties minkälaisissa maastoissa. Yli- ja alipukeutuneisuus vievät ajatukset toisaalta feminiinisyyden koodeihin, toisaalta ympäristön iholähtöiseen aistimiseen.

Hiusten korosteinen käyttö on myös tyypillistä Kinnusen valokuville. City-ihminen goes wild tukka tanassa kuin kunnon hevirock-moshaaja. Kurittomat hiukset ovat historiallisessa perspektiivissä edustaneet naisen uhmaa ja emansipaatiota. Evoluution pitkässä juoksussa suhteellisen karvattomaksi muodostunut naissukupuoli manifestoi ikiaikaista luontoliittoaan juuri hiuksillaan. Teoksissa Hideout (2011) ja Coughing Spikes (2012) hiukset myös antavat välineen ns. suojelevalle yhdennäköisyydelle, joka eläinkunnassa ilmenee sulautumisena ympäristön väriin tai muotoon.

Valokuvaaja ja tutkija Juha Suonpää on analysoinut suomalaiselle nykyvalokuvalle tyypillisiä kuvaideoita, joista eräs on kuvattujen henkilöiden persoonallisuuden häivyttäminen. Tämä liittyy taidevalokuvan strategiaan erottautua journalistisesta ja kaupallisesta esitystavasta.¹² Peittämisen keinoja ovat esimerkiksi hiukset, naamiot, vaatteet, kankaat, selän kääntäminen tai valuvilla aineilla tehdyt performanssinomaiset esitykset. Suonpää, kuten Kinnunenkin jakavat käsityksen, että kasvojen kätkeminen kasvattaa tulkintojen moniäänisyyttä.¹³ Wasteland-teoksessa (2010) Kinnunen vie anonyymisyyden loogiseen loppuun; kehoon ilman päätä. Oikea ajoitus, kuvauskulma ja fyysisesti vaativa taivutusasento antavat illuusion mahdottomasta.

Liikkumattomuus kuuluu valokuvan ja maalauksen mediumiin. Litteäpintaisena esineenä kuva ei oikeastaan voi synnyttää liikkeen vaikutelmaa muutoin kuin asettumalla suhteeseen muiden kuvien eli kuvasarjan kanssa. Toisaalta maalaustaiteessa liikettä on voitu representoida erilaisin sommitelmallisin elementein muuntelemalla viivojen, muotojen, hahmojen sekä värin ja tekstuurin intensiteettiä ja sävyjä. Edellä mainituin teknisin keinoin taiteilija on ohjannut katsojaa seuraamaan tiettyjä kuvatilan tempoja ja rytmisiä suuntaviivoja.¹⁴

Verrattuna maalaukseen, jossa kaikki on tekijänsä siveltimellä luomaa, valokuvan oletetaan havainnoivan ja tallentavan luotettavasti ja tehokkaasti kaikkea ympärillään. Uskomme kuvan todistavan, että jotain todellakin on tapahtunut – silloinkin, kun kyse ei ole dokumentoivasta valokuvasta. Paradoksaalista kyllä pysäytetty kuva auttaa katsojaa hahmottamaan jatkuvuutta tiloihin ja tilanteisiin. Pitkästä valotusajasta johtuen kuviin tallentuu liikkeen myötä aika ja muutos. ”Tällöin kuva imitoi enemmän maailmaa sellaisena kun sen näemme ja eritoten koemme”, toteaa Kinnunen.¹⁵

Anni Kinnuselle valokuva on sekä nopea että hidas väline. Nopea, koska kameralla pystyy konkretisoimaan ohikiitävän hetken ja paljastamaan liikkeitä, joita silmä ei luonnostaan havaitsisi. Kinnusen työskentelytapa sen sijaan paljastuu aikaavieväksi. ”Olen hidas kuvaaja. Istun, tarkastelen ja odotan oikeanlaista hetkeä. On paikkoja, joissa olen saattanut käydä vuosia ennen kuin sieltä syntyy mitään kuvia.”¹⁶

Kuvaussession jälkeiset vaiheet vaativat myös osansa. Digitaalisen kameran muistikortille tallennettu kuva-aineisto siirretään tietokoneelle, jonka jälkeen kuvia lepuutetaan tietoisesti jonkin aikaa. Esimerkiksi monivuotisen Personal Landscape -sarjan kesällä tai syyskesällä kuvattuja materiaaleja Kinnunen käsitteli kaikessa rauhassa talvisin. Kaikki kuviin liittyvät valinnat kuva-alan rajaukset mukaan lukien tapahtuvat kuvauspaikoilla, mutta sävyjen ja värien nyansointi ja viimeistely vaatii tietokonetyöskentelyä. Tavoitteena on mahdollisimman identtinen toisinto kuvaustilanteessa koetuista tunnelmista ja näkymistä. Tilanne on haastava, sillä kuvista katoaa Kinnusen mukaan yllättävän paljon asioita.¹⁷

Herää kuitenkin kysymys, missä määriin värien autenttisuus on jälkikäteen toteutettuna edes mahdollista? Kuvataiteilija Teemu Mäki on todennut, että maalareita ja valokuvaajia erottaa heidän suhteensa väriin. Hänen mukaansa useimmat valokuvataiteilijat ajattelevat, että valokuvan värejä on luvallista sommitella vain ennen kuvaushetkeä ja sen jälkeen he sallivat vain sellaiset säädöt, jotka tuovat värit esiin samankaltaisina kuin ne paljain silmin kuvaushetkellä ilmenivät. Maalari taas myöntää, että valokuvan autenttinen todistusvoima on suurelta osin harhaa. Kuvaushetkellä kohteen valosävyt vaihtuvat niin tiheästi ja huomaamatta, että on rehellistä tunnustaa, ettei valokuvassa voi olla oikeita tai vääriä värejä.¹⁸

Anni Kinnusen värikäsitys muistuttaa paljon Mäen esittämää maalarin ajattelua. Koska hän ei pyri valokuvassa todenmukaisuuteen, värien subjektiivinen liikkumavapaus kasvaa. ”Koen värit hyvin vahvoina ja ehkä myös eri lailla kuin yleisesti.”¹⁹ Esimerkiksi 120 km/h -sarjan valokuviin oli olennaista löytää jälkikäsittelyssä oikeanlainen sininen, joka vastaisi tekijän kokonaisvaltaista kylmän, pimeän ja avaran tilan kokemusta. Lämpimään vuodenaikaan kuvatussa Personal Landscape -sarjassa Kinnunen on erityisesti syventynyt vihreän moninaisuuteen, mutta myös sininen varioituu lähes maidonvalkoisesta epätodellisen täyteläisiin sävyihin. Samassa sommitelmassa saattaa esiintyä hailakoita, ylivalottuneita alueita yhdistettynä tehostettuihin ja ilkamoiviin väridetaljeihin. Eräissä teoksissa, kuten Swan Lake (2011) ja Darwin’s Garden (2010) lämpimien ja kylmien vastavärien käyttö voimistaa yksittäisiä sävyjä, mutta korostaa myös niiden yhteensointumista.

Olen lähestynyt tässä artikkelissa Anni Kinnusen Personal Landscape -valokuvasarjaa kehollisuuden, liikkeen ja värikokemuksen kautta. Mutta millainen sitten oikeastaan on maisema, johon liittyy painokas etuliite; henkilökohtainen? Kuvauspaikkojen perusteella omakohtainen suhde voi mahdollistua sekä lähellä että kaukana. Viimeaikaisia kuvia on syntynyt niin kesämökillä Vaalassa kuin lyhyemmillä kuvausmatkoilla Berliinissä ja Virossa – yhteistä paikoille on ollut suhteellisen pitkäaikainen tuttavuus. Kinnunen ei etsi aktiivisesti uusia kohteita reserviin, vaan antaa paikkasiteen syventyä omalla painollaan. Toisin kuin voisi ajatella, tietyn ympäristön toistuva havaitseminen ja kokeminen eivät tyhjennä sitä kiinnostavuudesta, vaan päinvastoin täyttävät sen merkitystä. Taiteilijoilla maisemien kokemiseen liittyy esteettistä asiantuntijuutta, mutta etenkin paikallisten miljöiden kohdalla myös samantapaista subjektiivista kiintymystä ja arjen toiminnallisuutta kuin kenellä tahansa meistä.

Omaa kehoaan kuvan materiaalina käyttävä Kinnunen on myös todennut tarvitsevansa kuvaustilanteissa ehdotonta yksityisyyttä. Urbaanissa ympäristössä työskentely on näin ollen tällä haavaa poissuljettu, vaikka useimmat Personal Landscape -sarjan teokset on kuvattu ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Miljöiden fotogeenisyys ei sulje pois tosiasiaa, että useimmat kohteet ovat kaltoinkohdeltuja tai kastroituja. Kuvissa esiintyy soramonttuja, avohakkuualueita ja epävirallisia kaatopaikkoja, mutta myös kotipihojen kevytluontoa. Oman kokonaisuutensa Personal Landscape –sarjassa muodostavat teokset, joissa luonto iskee takaisin ihmisen vetäydyttyä näköpiiristä.

Anni Kinnusen mielestä hänen teoksensa ovat vain vähäisessä määrin omakuvia, vaikka hän on useimmiten mukana sommitelmissa. Tekijä ei silti kiistä kuvien omakohtaista luonnetta. ”Tässä suhteessa ne ovat omakuvia, koska ne heijastavat mielentilojani ja sen aikakauden tunnelmia, missä kulloinkin elän.”²⁰ Kirjoittajana ja katsojana huomaan törmääväni jatkuvasti kiehtovaan ristiriitaan: pitäisikö minun ajatella valokuvissa esiintyvää naista Kinnusena vai jonakin yleispätevänä lajinsa edustajana vai jopa kategorioihin kuulumattomana? Molempi parempi – niin ajatus tekijän alter egosta kuin nykyvalokuvan epäspesifi toiseus. Kun Kinnunen toteaa, että hän on kuvissaan enemmän keho, fyysinen elementti kuin henkilö, ymmärrän tämän solidaarisuuden eleenä luonnolle. Ihmiskeskeinen kulttuuri palvoo yksilöllisyyttä, mutta luonnonympäristöissä ihmisen ainutkertaisuutta ympäröi vain luonnon suvereeni välinpitämättömyys.²¹

Anni Kinnusen valokuvien maisema on henkilökohtainen, mutta ei yksityisomaisuutta. Muistot ja kiintymys johonkin paikkaan ovat tietyssä mielessä ainutkertaisia, mutta kukaan ei havaitse vain omalla tavallaan, vaan tavoilla, joita olemme jakaneet muiden kanssa. Tänään on tullut ensilumi, mutta vielä eilen näin puutarhani viimeisissä ruusunlehdissä Annin keltaiseen taitettua vihreää, kesän kauniit jäähyväiset.

Elina Vieru

Kiitän Anni Kinnusta haastattelusta ja rakentavista kommenteista kirjoitusprosessin aikana.