THE GREAT ESCAPE

Oululaisen Anni Kinnusen (s. 1978) näyttely The Great Escape on kriittinen puheenvuoro ajasta, jossa muunneltu todellisuus on totta ja jossa mihinkään ei voi luottaa.

Kinnunen on kuvataiteilija, jonka tärkein väline on valokuva. Hän työskentelee myös videon ja installaatioiden parissa. Valokuva on valehdellut niin kauan, kuin valokuvaus on ollut olemassa. Silti valokuva koetaan yhä usein dokumentaarisena, totena ja aitona. Valokuva mielletään rehelliseksi ja suoraksi tavaksi kuvata maisemaa, ihmistä, tilanteita ja tapahtumia. Mielenkiintoista on se, että myös valokuvat, jotka eivät esitä todellisuutta, näyttävät usein kuvaavan todellisuutta. Ne huijaavat katsojan uskomaan itseensä samalla tapaa kuin valemedioiden muunneltu totuus.

Anni Kinnunen paljastaa teoksissaan valokuvien todellisen luonteen. Hänen kuvansa eivät näytä dokumenteilta, mutta eivät edusta myöskään ylikäsiteltyä mainoskuvaa. Kinnusen kuvat ovat valokuvia, jotka on otettu todellisissa tilanteissa. Ne ovat lopulta varsin totta mutta näyttävät surrealistiselta leikiltä. Niiden värin- ja v-alonkäyttö on hurjaa, ja perustuu kontrasteihin.

Näyttelyssä on esillä installaatio Turn Your Back and We Are Still Here, joka koostuu mustista ilmapalloista. Installaatio esittää tilan painostavana tyhjyytenä, jonka kohtaamista haluaa välttää. Teos kasvaa metaforaksi asioille, joille meidän on tapana kääntää selkämme. Visuaalisesti vaikuttava teos käyttää positiivista ilmapalloa, kepeyden ja hauskuuden symbolia välineenä kuljettaa ajatukset ahdistavan rajalle.

Meillä on voimakas käsitys siitä, mikä on luonnollista. Silti luonnollisen käsite on aina kulttuurisidonnainen. Kinnunen onnistuu välttämään luonnollisuutta imitoivan kuvaston niin totaalisesti, että hänen kuviaan ei pidettäisi koskaan totena.

Tämän äärimmilleen hiotun ilmaisutavan ei ole tarkoitus pelkästään kyseenalaistaa tapaa katsoa valokuvaa. Näyttely on myös kertomus siitä, miten ihminen on vähitellen etääntynyt luonnosta, maisema on muuttunut näyttämöksi ja ihmisyys roolileikiksi. Kinnunen on usein itse kameransa kohteena. Kuvissa hän esittää erilaisia hahmoja, jotka ovat esteettisesti fantasiaa ja lähestyvät painajaista.

Teokset eivät siis ole omakuvia eivätkä ole sukua kuvataiteessa paljon nähdylle nykyvalokuvauksen maneerille mukadokumentaarisesta omakuvasta. Samalla sekä Kinnusen valokuvien että videoiden ihmishahmo kyseenalaista koko oletuksen luonnollisesta ihmisestä. Luonnollisuuden vaade on tapa käyttää valtaa sellaisesta rakennetusta positiosta käsin, joka väittää itse edustavansa aitoutta. Kinnusen teoksissa luonnottomuus on läsnä piinaavalla tavalla. Se ui tarkasti kauniin ja kammottavan rajalla. Siksi se tuntuu rehelliseltä tavalta kuvata aikaamme.

Kinnusen suhde luontoon ja ympäröivään todellisuuteen ei silti ole vapaa kompleksisuudesta. Vaikka teokset kritisoivat luonnollisuuden vaadetta ne kritisoivat samalla myös ihmisten luontosuhteen vieraantumista: Mihin olemme matkalla ja miksi, pakenemmeko jotain?

Kinnusen teosten ylenpalttinen keinotekoisuus on välillä hauskaakin, mutta pääosin kysymyksenasettelu on vakava. Ne ovat suomalaisessa kuvataiteessa ainutlaatuinen sekoitus muovia ja metsää. Omaääninen kuvakieli hätkähdyttää, jopa ravistelee, mutta sen kokonaisvaikutus on ajatuksia herättävä.

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Kinnuselle tyypillinen vahva kehollinen läsnäolo ja subjektiivinen värikokemus liukuvat välillä täyteen surrealismiin ja ladatut väririnnastukset haastavat katsojan dialogiin siitä, mikä on kaunista, mikä on rumaa ja esittävät kysymyksen onko sittenkin syytä ennemmin miettiä, mikä on totta ja mikä ei.

Näyttelyn kuraattori Veikko Halmetoja